Paljon (Ilpo Tiihonen)

Sen kaiken mistä valtio ei tiedä
kannan ovellesi tänä yönä

kuun nousut, aurinkojen laskut
tuulten ultimaatumin ja sateen lauseen

ja vaikka nukkuisit
vieritän valoisan sinisen pallon
punaisen kenkäsi viereen.

Tankaruno (elokuvasta Uuno Turhapuro muuttaa maalle)

Kuu ja tähtet taivahalla vilkuttaa
renki tytön kanssa metsään nilkuttaa

Pusi pusi kuuluu pian jo kuusen alta
tytön kamppaa kohta pojan jalka

Kuusen vieressä on vanha pinja
poika häippää, taisi olla ninja

Tyttö suree heti paljon Tapaniaan
tapahtumat sijoittuvat tässä vanhaan Japaniaan

Arno Kotron runo Musta morsian -kokoelmasta

lopulta sitten
puhuit perheestä lapsesta

vahinko vain kun et

perheestä joka me voitaisiin olla
lapsista joita saataisiin

puhuit lapsuudenkodistasi
lapsesta joka joskus olit

ehkä kaikki hyvin näin

ei sellaisesta isäksi josta ei aikuiseksi

vaikka meitä kun kuuntelee
tehtiin me
kaksi lasta

Suhmuran Santra (Esa Pakarinen)

Kun seurojentalolla tanssittiin,
Ja haitari haikeesti soi.
Oli tyttäret pyntätty retonkiin,
Ja kuukin kuin keltainen voi,
Niin pyysin mie korreinta suatolle piästä,
Tämä vastaa: "Voi tokkiinsa jalkojas siästä.
Niin pitkä matka, niin pitkä matka on suatolle Suhmuraan."

Niin Suhmuran Santra se yöhön män,
Minä silimäyksen perrääsä loin.
Tok' toiste jo ymmärsin enemmän
Ja pyörän mie matkassain toin.
Mut Santra ei tullut, hän pysyttel poissa,
Kai Suhmuran puolessa äitinsä koissa.
Kun pitkä matka, kun pitkä matka oli suatolle Suhmuraan.

Mut oihan se Mantakin Mulosta
Niin sorree jo tok' sortiltaan.
Ei kiellellyt suatolle tulosta
Ei pyörtänyt kot'portiltaan.
Vaan pyörällä poski ol' poskea vasten.
Mulon Manta nyt mulla on äitinä lasten,
Kun pitkä matka, kun pitkä matka oli suatolle Suhmuraan.

Nyt Mantalle mattoja puistelen
Ja lapsia liekuttelen.
Myös Suhmuran Santraa mie muistelen
Ja iäneti näin uattelen:
No pithän tok' arvata, se siitä tulloo,
Kun lähteekin pyörällä suatolle Mulloon,
Ja pitkä matka, ja pitkä matka on suatolle Suhmuraan.

Keikkaelämää (Pelle Miljoona - Pelkistettyä Todellisuutta)

Timantit sametissa loistaa,

kumikoirat asfaltilla ulvoo.

Kumppanisi aina samaa toistaa,

ruumis lepää mutta pääsi valvoo.

Tunnet yksinäisyyden, kaipaan naista vierelles.

Menet, vaikkei kukaan käske.

Matkalla huoraamaan.

Ihmistä, jossa asuit äsken

et pysty enää saavuttamaan.

Teini-iän haaveesi on muuttunut vankilaksesi.

Tää on keikka elämää, se lujaa polttaa sun kynttilää.

Pohjoiseen tai etelään, et enää jaksa välittää.

Viet totuutta myyntiin markkinoille, saat tyhjän pullon päähän.

Vihdoin kun pääset tauolle, otat täyden pullon päähän.

Tunet yksinäisyyden, kaipaat naista vierelles.

Säälien katsot nuorta karjaa,

joka määkii kun käsketään.

Kaikki samaa sarjaa,

josta vain parhaat säästetään.

Odotit kai enemmän, mutta nyt tiedät enemmän.

Tää on keikkaelämää, se lujaa polttaa...

Markkinat kun ohi on väsyneenä korjaat kojun pois.

Työnnät taskuun palkkion, joka enemmänkin olla vois.

Tunnet yksinäisyyden, kaipaat naista vierelles.

Nakkarilla toiset syövät, mutta sua vain janottaa.

Paikalliset pojat lyövät toisiaan ja joku monottaa.

Kai tää on romantiikkaa, koska et tahdo lopettaa.

Tää on keikkaelämää, se lujaa polttaa...

Levoton (Pertti Karhula)

On liikkuva luontoni, en levätä saata

en paikallain aikaa mä vietä

en lieteni lämmössä tahdo mä maata,

niin kauan kun eessäin on tietä

Kulkijan kaipuu on matkani määrä

aina uutta mä mieleeni halaan

en kysele, onko suora vai väärä

tuo tie, jolle takaisin palaan

En siteitä sydämen tahdo mä luoda

niitä kenenkään omaksi antaa

ei lempeni riemuisa vuokseni vuoda,

muttei tuskaakaan tarvitse kantaa

Vapaana kuljen mä lintuna taivaan

en kylvä, en satoa niitä

matkallain astelen outoonkin laivaan

ei arkinen, oleva riitä

Kun päättynyt on matkani mainen

ja multa mun suutani peittää

ohitse kulkenut on olevainen

viime hetki kun varjonsa heittää

Aik (Heli Laaksonen)

Joskus mää makka liikkumat paikalan
ja koita olla oikke hilja
ete aik huamasis munt
ja ruppeis viuhtoma taas ettippäi
ja vaatima munt ja fölisäs murhettuma.

Eilä aamuste see onnistus;
mää kattosi vaam peito ravost
ja oli nii hiljaksis
et aik luul ete mää ol viäl kottinkan tullu
ja munt naurut
ko see ol nii levotoine
komppas mu laatikoi
avo kaapei
polt tupakki
ja koit saar aikkatas kuluma.

Kyl see munt siält sit löys,
ketä nyy jaksa iankaikem paikalaska maat.